vaahtokarkkielämää

Kiire. Se on usein toistuva tapa ja erityisen häiritsevää tapahtuessaan aamuisin. Huomaan, että on puolitoista minuuttia aikaa lähteä pysäkille (joka muuten sijaitsee 2,3 kilometrin päässä) ja hampaat on pesemättä ja kahvi juomatta. Tämä on yleistä, enkä varmasti ole ainoa, joka kärsii aamukiireistä. Jos joku väittää, että pystyy varaamaan aamuun tarpeeksi aikaa, eikä hänellä ole koskaan kiire, voi tulla neuvomaan minuakin. Mutta tämänkertainen kiireeni jatkui koko päivän. Koulussa oli miljoona asiaa hoidettavana ja tunneille piti ehtiä ajoissa ja ja olisi pitänyt ehtiä ilmoittautua johonkin talvihäröilytapahtumaankin. Kotiin päästyä oli tunti aikaa tehdä läksyt, laittaa ruokaa ja syödä se ja pukea lumilautakamat päälle ja olla valmiina lähtemään serkun kanssa mäkeen. Ja kierre jatkui, kunnes oli kiire nukkumaan, että ehtisi yön aikana nukkua kunnolla.

Mitä tästä seuraa? Väsy, päänsärky ja yleinen vitutus kun mikään ei toimi ja jos toimiikin niin ei ainakaan halutulla tavalla. Valittaessani tätä jollekin, joka ei sillä hetkellä kärsinyt kiireen sivuvaikutuksista, käski hellittämään ja hankkimaan jotain mielekästä tekemistä kiireen tilalle. Siis täh? Kyllähän se tietenkin on kiva, jos aamulla kiireen sijasta päättää lukea aamulehden ja myöhästyessään bussista keittääkin kahvit. Tästä seuraa vain rästiin jääneitä hommia ja deadlineja edeltävää kiirettä. Noidankehä, joku sanoo.

Mummo kysyi kerran viisaasti, kun valitin kiirettäni lähteissäni, ”Mihin sulla nuori neiti on kiire, hautaanko?”. Tosiaan, mihin meillä on kiire? Aina on jotain mitä pitäisi tehdä ja mihin pitäisi mennä ja vielä johonkin aikarajaan mennessä. Eikö voisi vain olla ja möllöttää ihan vaan tekemättä mitään. E-ei. Se ei tuntuisi enää miltään jos ei olisi jotain mitä pitäisi tehdä. Minä ainakin muuttuisin apaattiseksi sohvajuurekseksi. Mutta liika on liikaa. Täytyisi löytää tasapaino. Se ei ole helppoa, enkä siksi edes aina jaksa pyrkiä siihen. Pidetään hauskaa vielä kun voidaan, huomisesta ei koskaan tiedä.

Kun sähköpostiin alkoi tulemaan roskapostimainoksia otsikkona "Find singles in your age", poistin ne nopeasti ja ajattelematta. Vähän ajan päästä tuli kuitenkin mieleen, että mistähän lähettäjäfirma, jonka nimen jätän mainitsematta tietää yhtään mitään siviilisäädystäni. Ja kuuluuko se heille? Olen kai vanhanaikaisesti erehtynyt luulemaan, että nämä olisivat jokaisen yksityisasioita. Ihan kuin en muuten muistaisi, että sinkkuna ollaan ja omasta tahdosta. Naurahdin viestille, mutta joillekin se voi olla oikeasti asia, jota kohdellaan silkkihanskoin. Tällaiset muistutukset tuntuvat luovan pariutumispaineita.

Miksi näitä vihjailuja sinkuille sitten tulee? Mikset parisuhteessa olevia kehoteta ottamaan omaa tilaa ja reviiriä? Onko ihminen vain puolikas, jos ei aktiivisesti etsi parisuhdetta, tai mieluummin istuu iltaa tyttöporukalla kuin metsästää yhdenillanjuttuseuraa?  Yhteiskunnassa vallitsee jollain tasolla ajatus, että tavoitelkaamme parisuhdetta, tai edes jotain sutinaa. Tämän nyt jokainen huomaa kun katsoo ympärilleen. Sinkkunaiset ja -miehet eivät halua olla yksin. Jos ei ole vakituista kumppania, niin ainakin jotain lyhyttä ja auringonnousuun katoavaa. Enkä puhu nyt vain roskapostista. Yön pimeinä tunteina pyörii kaikenlaista deittichattiohjelmaa taviksille, iltaisin maajussit etsii morsianta ja sinkkuäidit sulhasta. Julkkiksetkin esittelevät suhteitaan koko maailmalle. Kaikille jotakin.

Jotkut ovat sinkkuja omasta tahdostaan ja onnellisia niin. Jotkut taas haaveilevat parisuhteesta, mutteivät koskaan saa sitä. Aina ei mene nallekarkit tasan. Toisaalta usein menee kuitenkin hassusti ristiin omat toiveet ja odotukset. Sinkut saattavat kaivata jotakin pysyvää ja turvallista yksinolon tilalle. Pitkään seurustelleet parit taas saattavat kaivata vapautta ja omaa rauhaa. Toki suhteessakin pitää olla omaa tilaa, mutta silti jakaen sitä toisen kanssa.

Olkaamme siis aiheuttamatta pariutumispaineita toisillemme. Sinkut sinkkuina ja seukkailkoon muut  ;)

Katos vaan, menin ja perustin blogin. Aina kun vaan puhuu ja puhuu, nii välillä vois säästää äänihuulia ja kirjottaa. Tosiaan, oon Tampereella lukiossa ja tämmöne aikas naurava ihminen. Kovaääninenkin, tarpeen vaatiessa.

Ja tänään aloitan virallisesti lähtölaskennan kesään! Koulun loppumiseen 103 päivää. Nyt alko kesäfiilis kohota. Varsinkin kun ulkona on semmoset parikymmentä pakkasta ja lunta on satanu enemmän kun viimesenä kolmena vuotena yhteensä. Lumi tekee ihmisestä höperön. Jotkut se muuttaa apaattisiksi, toiset ylivilkkaiksi päiväkodin tätien kauhuiksi. Kuulun jälkimmäiseen. Rakastan kesää, mutta kun on kesä, ikävöin talvea. Ja nyt on talvi ja odotan kesää. Voi osaispa pieni ihminen päättää..

Talvessa on hienoa sellaset järkevien pakkaslukujen aamut (about -10) ja kun sä oot heränny ajoissa virkeenä ja lähteny rinteeseen ja nouset hissillä kilpaa aamuauringon kanssa. Se aurinko on ihan erivärinen kun kesäaurinko. Ja se on vaan se tietty aika talvesta. Sit välillä on se -45,3 ja välillä +7. Ei oo kiva talvi se, ei ollenkaan.

Kesässä taas on kivaa kun voi lusmuilla kotona tai sit pääsee kesätöihin jonnekin kivaan paikkaan, missä elämä hymyilee ja turistit on hyvällä tuulella. Ja kun meet illalla mökille, laitat saunan lämpiään ja oot vaan ihan hiljaa, niin se on tositosi jees. Suomen kesä on vaan petollinen, niinku VR. Lupaa hyvin toimivaa ja mukavaa, mut todellisuudessa onkin hirveetä angstia ja myöhässä olemista. Ja oli tosihuono vertaus..

Tässä nyt on vielä kesään aikaa, joten nautitaan talvesta. Kuuma kaakao, villasukat ja Anna-Leena Härkösen romaani. Milla poistuu. :)